Lasillisella Taiteen kanssa
Kahvihetkestä on tovi. Taide teki aloitteen ja pyysi minut viinilasilliselle. Taide oli valmiina syväsukellukseen itseensä kohdistuvissa toimintatavoissa.
Mä
toivon mun ahkerille ja ammattitaitoisille edustajilleni hyvää
hallintoa vai sellaista ihmislähtöistä palveluako se olisi? Et ei
semmost taidehallinnon Kela-viidakkoo, joka vie yksilöltä yhteiskuntaan
osallisuuden, yhteisöllisyyden ja arvokkuuden. Sensitiivisyyttä pyydän,
ei nokanvartta pitkin tuijottelua, kiitos. Ei mitään pään kallistelua,
sellasta sääliä, joka tappaa. Se on se, miks täällä vielä oon. Mitä
hittoa mä täällä tekisin, jos kaikki olis virkailijoita ja pankkiireja?
Älkää
yrittäkö ymmärtää mua, jos se on vähääkään ylivoimaista. Mutta antakaa
tehdä sitä, mitä ne osaa hyvin ja rakastaa, niillä välineillä millä ne
parhaiten kommunikoi tän maailman monimuotosuutta. Se on vähän kuin
ihmissuhteissa. Jos ette ymmärrä, niin ette ymmärrä, antakaa sitten vain
olla.
Vesat enste! huutaa Taide ja lyö nyrkkiä pöytään. Vieruspöydästä mulkoillaan. Taide näyttää olevan kärkkäällä tuulella.
Semmone
maailma, jossa bänditilan luovuttaminen nuorille, mun tuleville
yhteistyökumppaneilleni on yhtä mahdotonta ja vastentahtoista kuin
pakolaiskeskuksen perustaminen, jaksaa jurppia mua. Suut selittää
tyhjää. Ei ne oo mua koskaan nähny, tuskin mitään kaunistakaan, koska en
mä nyt ihan omassa navassa piileksi.
Ne
on varmaan aina ne samat ei-onnistu -tyypit, joilta asiaa ku asiaa
kysytään. Niillä on oma toimisto jossain. Ne samat tyypit toimittaa
kouluille sellaisia maustepurkkeja, joiden kyljessä lukee ”pahaa”, josta
sitten syytetään nirsoja kakaroita. Ne osaa hommansa oikein hyvin ne
ei-onnistu, mitä-sä-oikein-luulet -tyypit.
Lapselle
kunta on ensimmäinen yhteiskunta, mistä hän saa ne mallit, miten kodin
ulkopuolella, tässä kulttuurissa toimitaan, miten ihmisyyttä kohdellaan
ja miten siihen kasvetaan, vai kasvetaanko ollenkaan. Sitä satoa nuori
sitten korjaa lopun ikäänsä tai koettaa korjata sitä.
Huonompaan
on menty ja valemittareilla ratsastetaan. Kukaan ei oo voimavara,
kaikki on vaan toimenpiteiden kohteita. Pitäis kai vaihtaa kaikki
ihmiset uusiin.
Taide
vaihtaa katseen suuntaa, hän jää tuijottamaan ikkunasta ulos
liikuttuneena. Naurun kyyneleet tulevat nyt murheen laaksosta.
Mä
haluaisin olla koko ajan lähempänä nuoria antamassa toivoa, et henkisen
maailman käsittely, ajatusten ja tunteiden koettelu on arvokkainta. Mä
sanon koko ajan nuorille, että elä arvokkaasti! Mut juhlapuheet ei auta,
teot vain. Mä haluun olla vain teko. Ja mähän perhana oon, vaikka
kaikki vietäs. Mikäs sen hyvän tappas?
Mun
on helppo samaistua nuorisoon siitä, mitä on olla uhka ja toivo yhtä
aikaa. Joku jota koko ajan säädellään niiden toimesta, jotka asioista
vähiten tietävät.
Taide antaa kyynelten valua.
Et
se sisäpuoli on tärkeämpää kuin ulkopuoli. Siinä kun vahvistuu, niin
kestää arjen vastoinkäymiset. Paskaahan on tarjolla koko ajan, mut mä
annan sen työstämiseen muodon ja välineet, et se arvokkuus olisi totta.
Dignity, you know.
Oletko hädissäsi?
Ei
kun mä oon vaan niin väsyny pyörittämään opetussuunnitelmiin sitä
ihmisyyttä, aivan niin kuin olisin ainut! Mutta taidan olla.
En
ehtinyt tehdä Taiteelle kuin yhden kysymyksen, mutta menihän tämä
lasillinen tunteiden vuoristoradalla näinkin; uhoa, ärtymystä, murhetta,
myötätuntoa ja taistelutahtoa tuutin täydeltä.
Vedetään kuule vanhanajan kalsarikännit joskus, niin annan sunki puhua, Taide lupaa.
Taiteen tapasi Satu Olkkonen, teatteritaiteen tohtori Multialta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti