Puhu taiteesta yksinkertaisesti, osa 2

Lasillisella Taiteen kanssa

Kahvihetkestä on tovi. Taide teki aloitteen ja pyysi minut viinilasilliselle. Taide oli valmiina syväsukellukseen itseensä kohdistuvissa toimintatavoissa.

Mä toivon mun ahkerille ja ammattitaitoisille edustajilleni hyvää hallintoa vai sellaista ihmislähtöistä palveluako se olisi? Et ei semmost taidehallinnon Kela-viidakkoo, joka vie yksilöltä yhteiskuntaan osallisuuden, yhteisöllisyyden ja arvokkuuden. Sensitiivisyyttä pyydän, ei nokanvartta pitkin tuijottelua, kiitos. Ei mitään pään kallistelua, sellasta sääliä, joka tappaa. Se on se, miks täällä vielä oon. Mitä hittoa mä täällä tekisin, jos kaikki olis virkailijoita ja pankkiireja?

Älkää yrittäkö ymmärtää mua, jos se on vähääkään ylivoimaista. Mutta antakaa tehdä sitä, mitä ne osaa hyvin ja rakastaa, niillä välineillä millä ne parhaiten kommunikoi tän maailman monimuotosuutta. Se on vähän kuin ihmissuhteissa. Jos ette ymmärrä, niin ette ymmärrä, antakaa sitten vain olla.

Vesat enste! huutaa Taide ja lyö nyrkkiä pöytään. Vieruspöydästä mulkoillaan. Taide näyttää olevan kärkkäällä tuulella.

Semmone maailma, jossa bänditilan luovuttaminen nuorille, mun tuleville yhteistyökumppaneilleni on yhtä mahdotonta ja vastentahtoista kuin pakolaiskeskuksen perustaminen, jaksaa jurppia mua. Suut selittää tyhjää. Ei ne oo mua koskaan nähny, tuskin mitään kaunistakaan, koska en mä nyt ihan omassa navassa piileksi.

Ne on varmaan aina ne samat ei-onnistu -tyypit, joilta asiaa ku asiaa kysytään. Niillä on oma toimisto jossain. Ne samat tyypit toimittaa kouluille sellaisia maustepurkkeja, joiden kyljessä lukee ”pahaa”, josta sitten syytetään nirsoja kakaroita. Ne osaa hommansa oikein hyvin ne ei-onnistu, mitä-sä-oikein-luulet -tyypit.

Lapselle kunta on ensimmäinen yhteiskunta, mistä hän saa ne mallit, miten kodin ulkopuolella, tässä kulttuurissa toimitaan, miten ihmisyyttä kohdellaan ja miten siihen kasvetaan, vai kasvetaanko ollenkaan. Sitä satoa nuori sitten korjaa lopun ikäänsä tai koettaa korjata sitä.

Huonompaan on menty ja valemittareilla ratsastetaan. Kukaan ei oo voimavara, kaikki on vaan toimenpiteiden kohteita. Pitäis kai vaihtaa kaikki ihmiset uusiin.

Taide vaihtaa katseen suuntaa, hän jää tuijottamaan ikkunasta ulos liikuttuneena. Naurun kyyneleet tulevat nyt murheen laaksosta.

Mä haluaisin olla koko ajan lähempänä nuoria antamassa toivoa, et henkisen maailman käsittely, ajatusten ja tunteiden koettelu on arvokkainta. Mä sanon koko ajan nuorille, että elä arvokkaasti! Mut juhlapuheet ei auta, teot vain. Mä haluun olla vain teko. Ja mähän perhana oon, vaikka kaikki vietäs. Mikäs sen hyvän tappas?

Mun on helppo samaistua nuorisoon siitä, mitä on olla uhka ja toivo yhtä aikaa. Joku jota koko ajan säädellään niiden toimesta, jotka asioista vähiten tietävät.

Taide antaa kyynelten valua.

Et se sisäpuoli on tärkeämpää kuin ulkopuoli. Siinä kun vahvistuu, niin kestää arjen vastoinkäymiset. Paskaahan on tarjolla koko ajan, mut mä annan sen työstämiseen muodon ja välineet, et se arvokkuus olisi totta. Dignity, you know.

Oletko hädissäsi?

Ei kun mä oon vaan niin väsyny pyörittämään opetussuunnitelmiin sitä ihmisyyttä, aivan niin kuin olisin ainut! Mutta taidan olla.

En ehtinyt tehdä Taiteelle kuin yhden kysymyksen, mutta menihän tämä lasillinen tunteiden vuoristoradalla näinkin; uhoa, ärtymystä, murhetta, myötätuntoa ja taistelutahtoa tuutin täydeltä.

Vedetään kuule vanhanajan kalsarikännit joskus, niin annan sunki puhua, Taide lupaa.

Taiteen tapasi Satu Olkkonen, teatteritaiteen tohtori Multialta

Tarvitsemme vahvaa alueellista taidepolitiikkaa

Tuuleenhuutajat avasi sanaisen arkkunsa Keskisuomalaisessa 3.2.2015. Kirjoitus löytyy lehden sähköisestä arkistosta.

Rakkaudesta lajiin - valtion alueellisen taidehallinnon uudistamisen viimeisin vuosikymmen

Tuuleen huutamisen taide perustuu siihen, että huutajan sisällä on vakaumuksellinen palo oikeaksi kokemansa asiaan ja syvä velvollisuus tuoda tämä näkökulma julki ympäristön kovakorvaisuudesta huolimatta. Muistelkaamme esimerkkinä tällaisesta toiminnasta valtion taidehallinnon uudistamisprosessia kymmenen vuoden aikajänteellä ja alueellisen taiteen edistämisen näkökulmaa tässä prosessia. Joka vanhoja kaivelee, sitä muistitikulla silmään!

Opetusministeriö asetti 28.1.2005 työryhmän selvittämään alueellisten taidetoimikuntien hallinnollista asemaa. Työryhmä ehdotti loppuraportissaan määrärahan ja henkilöstöresurssien lisäämistä alueellisen taiteen edistämiseksi ja yhteistyön kehittämiseksi. Hallinnollisesti alueelliset taidetoimikunnat tulisi työryhmän mukaan liittää silloisen taiteen keskustoimikunnan yhteyteen, jolloin maahamme saataisiin muodostettua yhtenäinen taidetoimikuntalaitos. Työryhmän mukaan yhtenäinen rakenne parantaisi taiteen ja kulttuuripolitiikan sisällön yhteistä kehittämistä ja olisi myös taiteilijan ja taidekentän etu: ”Malli säilyttää alueellisten taidetoimikuntien toiminnan itsenäisyyden ja vahvistaa niiden asemaa alueellisena toimijana.” Kaksi työryhmän jäsentä jätti eriävän mielipiteen esitetystä hallinnollisen aseman uudistuksesta. Nämä kaksi pitivät luontevampana ratkaisuna alueellisten taidetoimikuntien liittämistä kiinteämmin silloisten lääninhallituksien sivistysosastoja ja niiden tehtäväkenttää. Nyttemmin tiedämme, miten lääneille, lääninhallituksille ja niiden sivistysosastoille kävi aluehallinnon uudistuksessa, joten tämä eriävä mielipide jäänee veikeäksi kuriositeetiksi isommassa tarinassa.

Alueelliset taidetoimikunnat astuivat Taiteen keskustoimikunnan yhteyteen - ja opetusministeriön hallinnon alle - vuoden 2008 alusta. Taidetoimikuntajärjestelmän 40-vuotisjuhlakirjassa keskustoimikunnan puheenjohtaja Hannu Saha kirjoittaa yhtenäisen ja kiinteän valtakunnallisen organisaation takaavan parhaiten opetusministeriön keskeisimmän taidepoliittisen tavoitteen, taiteen tasa-arvoisen saatavuuden turvaamisen. Sahan ajatuksissa taidehallinnon uudenlaisella alueellisella yhteistyöllä oli hyvät mahdollisuudet tuottaa ajan mittaan merkittäviä tuloksia. Taiteen keskustoimikunnasta oltiin muokkaamassa keskushallinnon virastoa, eräänlaista ”taiteen edistämiskeskusta” ja Saha visioi mahdollisuutta, jossa alueellisista taidetoimikunnista voisi tulla alueellisia edistämiskeskuksia, joissa tehtäisiin yhteistyötä muun aluehallinnon ja taiteen aluekeskusten kanssa.

Opetusministeriö antoi tehtäväksi vuoden 2008 lopulla selvittää tarkemmin kuinka alueellista taiteen edistämistä voitaisiin toteuttaa moniorganisatorisena yhteistyönä. Aikaa tälle työlle annettiin kaksi kuukautta. Selvitysmies Pertti Paltila teki loppuraportissaan ehdotuksia jatkotoimenpiteiksi alueellisen yhteistyön järjestämiseksi:

- alueellisen taidetoimikunnan asemaa on vahvistettava lisäämällä tehtäviä ja siirtämällä resursseja toimikuntien käyttöön

- läänintaitelijajärjestelmää on kehitettävä yhteistyössä kolmannen sektorin kanssa

- kansainvälisyyttä on lisättävä ja tehostettava alueellisessa toiminnassa

- kulttuurin ja taiteen merkitys on tunnustettava tärkeänä tekijänä valtakunnan- ja aluekehityksessä

- taidehallintoa uudistettaessa ja kehitettäessä alueellisen taiteen edistämisen edellytykset on turvattava laajalla alueellisella yhteistyöllä

- alueellisen taiteen edistämisen kehittämiseen liittyvät jatkotoimenpiteet on aloitettava välittömästi

Ministeriö oli siis kiinnostunut saamaan tietoa alueellisen taiteen edistämisen mahdollisuuksista.

Vaan kuinkas sitten kävikään? Ensimmäinen lakiesitysluonnos Taiteen edistämiskeskuksesta päästettiin lausuntokierrokselle juuri ennen juhannusta 2010. Pohjatyötä oli tehty keskustoimikunnan osa-aikaisen puheenjohtajan Berndt Arellin johdolla, seuraajansa Leif Jakobsson hyppäsi liikkuvaan junaan vuoden 2010 alusta. Lakiuudistuksen kantavana ajatuksena oli alusta asti hallinnon selkeyttäminen: mikä kuuluu luottamushenkilöiden päätäntävaltaan ja mikä virkavastuulla toimivien henkilöiden tontille. Taidehallinnon tehtäviä tarkasteltiin kuitenkin yksinomaan valtakunnallisen taidehallinnon näkökulmasta. Alueellisten taidetoimikuntien tilan arviointi oli jätetty tyystin tekemättä ja mm. toimikuntien toteuttama laaja projektitoiminta ja siitä päättäminen huomioimatta. Lakiesitys sai lausuntokierroksella täystyrmäyksen ja kulttuuriministeri Stefan Wallin teki syksyllä 2010 ainoan mahdollisen ratkaisun: lakiuudistus palautettiin valmisteluun toteutettavaksi seuraavalla hallituskaudella. Hämeen taidetoimikunnan pääsihteerin Saara Tiuraniemen aikalaistodistuksen lokakuulta 2010 voi lukea täältä: http://www.kiiltomato.net/maalaisserkun-lakiuudistuskommentti/

Alkoi siis viimeinen vääntö saattaa lakiuudistus jengoilleen. Jengat olivat kuitenkin täysin erilaiset, kun niitä katsottiin keskushallinnon ja alueellisen hallinnon näkökulmasta. Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki nimitti muutoskokiksi Taiteen keskustoimikuntaan Piia Rantala-Korhosen vuoden 2012 alusta. Hän johti muutostyötä vakaalla byrokraatin otteella. Edellistä lakiesitystä oli hapatettu pienessä piirissä, uudessa prosessissa maalaisserkkuja kyllä juoksutettiin isolla kirkolla eri työryhmissä, selvityksiä ja lausuntoja sai edelleen antaa, mutta tämä ei kuitenkaan poistanut sitä tosiasiaa, että hallintoa haluttiin ”virtaviivaistaa” valtakunnan tason tehtävien mukaan. Samalla mitätöitiin suurin osa alueellisen taiteen edistämisen operatiivisesta puolesta, mm. alueiden omat kehittämisprojektit ja taiteilijaresidenssit. Valmistelutyössä sivuutettiin kaikki aiemmat visiot vahvoista alueellisista taidetoimikunnista, puhumattakaan niiden yhteyteen koottavista taiteen edistämisen verkostoista.

Valmistelutyö näyttäytyi alueilla melkoisena vuoristoratana, esimerkiksi uuden organisaation rakenne eli loppuun asti. Viimeisen puolen vuoden aikana Keski-Suomea oltiin yhdistämässä sopuisasti Pohjois-Savon kanssa, kesälomien jälkeen tuli tieto, että Keski-Suomi säilyykin itsenäisenä toimipisteenä ja jopa niin, että suunnitelmissa oli yksi virka lisää. Loppuvuodesta tuulet olivat kääntyneet ja Keski-Suomeen jäisikin vain yksi suunnittelijan virka, mikä olisi tarkoittanut sivutoimipisteen asemaa uudessa organisaatiossa. Taidetoimikunnan perinteiset pikkujoulut 11.12.2012 vietettiin hieman apeissa, joskin hersyvän mustan huumorin värittämissä tunnelmissa. Maagisesti tilanne palautui vielä saman viikon aikana ennalleen: lakiesityksessä Keski-Suomi sai pitää aluetoimipisteensä palvelemassa alueensa taiteilijoita ja taideyhteisöjä sekä jatkaa alueensa taiteen kehittämistä taidetoimikunnan luottamushenkilöiden kanssa. Tai miten sen nyt ottaa.

Laki Taiteen edistämiskeskuksesta astui voimaan 1.1.2013. Kaikkia lakiesityksiä ei tällä hallituskaudella maalinsa asti, joten eräänlaisesta saavutuksesta on siis kyse. Uudet alueelliset taidetoimikunnat aloittivat työnsä myöhemmin keväällä. Laki määrittelee alueiden luottamushenkilöiden toimenkuvaksi päättää vertaisarviointiin perustuvista taiteilijoille, taiteilijaryhmille ja yhteisöille myönnettävistä apurahoista ja palkinnoista alueellaan, osallistua asiantuntijaelimenä keskuksen taiteeseen liittyvään strategiatyöhön ja antaa asiantuntijalausuntoja. Aluetoimipisteiden hallintohenkilöstö edistää alueellaan taidetta kansallisesti ja kansainvälisesti, edistää kulttuuria kansallisesti ja kansainvälisesti niiltä osin kuin se ei kuulu toisen viranomaisen tehtävään, edistää taiteilijoiden kansallisia ja kansainvälisiä työskentelyedellytyksiä ja vastaa alueellisen taidetoimikunnan hallinnosta sekä niille kuuluvien asioiden valmistelusta, päätösten esittelystä ja toimeenpanosta. Taloudellisimmillaan tämä työ pystytään tekemään vuosittain kahdella tai kolmella kokouksella. Aikaahan ei tarvitse enää tuhlata alueen taide- ja kulttuurielämän tilan pohtimiseen, alueellisen taiteen edistämisen strategian miettimiseen tai uusien aluelähtöisten kehittämisprojektien toteuttamiseen. Taidetta edistetään keskushallinnon suurten linjojen ja teemojen mukaan ja maalaisserkuille tuntuu edelleen jäävän sopeutujan osa.

Laki Taiteen edistämiskeskuksesta valmisteltiin rakkaudesta lajiin. Harmi, että tuo laji oli taiteen sijasta byrokratia. Taide jää eloon tästä huolimatta: se on itseään ruokkiva, jatkuvasti uudistuva avoin järjestelmä ja olisi ollut mitä mainioin kumppani kehittämään uudenlaista hallintotapaa maassamme. Nostamme hattua niille taidehallinnon virkahenkilöille, jotka edelleen jaksavat pitää ääntä alueellisen taiteen edistämisen puolesta, etsivät uusia tapoja edistää taidetta ja kulttuuria yli keinotekoisten hallintorajojen ja ovat valmiita keskustelemaan taiteen tekemisen ja harrastamisen tärkeydestä viraston seinien ulkopuolella. Se onkin ainoa tapa toimia - taidetta edistetään vain laajan ja ennakkoluulottoman organisaatiorajat ylittävän yhteistyön kautta. Tämän kehitystyön veturin paikka on vapaana. Pyhä Byrokratius ei tunnu olevan tehtävästä kiinnostunut. Taiteen alueellinen kehittäminen onkin vaarassa jäädä tyhjiöön. Tyhjiössä ei kanna edes tuuleen huutajan ääni.

Tuuleenhuutajien psta

Ilkka Kuukka

Keski-Suomen taidetoimikunnan vimeinen pääsihteeri