Kahvihetki Taiteen kanssa
Miten menee, Taide?
Oon viettäny tässä hiljaiseloa, katsellu ympärilleni, vaiennu ja vetäytyny, kun musta puhutaan. Perhana kun kunnon metsiin ei oikein enää pääse vetäytymään, kun niitä ei ole. Nää kahvilat on toiseks paraita mietiskelypaikkoja.
Mistä moinen vetäytymismieliala?
Musta puhutaan paljon, mutta enimmäkseen ohi sisällön esimerkiksi tän brändäyksen kustannuksella. Ja nykyisin yhä enemmän näiden hyvinvointivaikutusten, nää on alkanu mua jo vähän naurattamaan. Ei hetken rauhaa.
Tympiikö?
Joo, vähän. Viihdyn siksi marginaalissa. Ihmisarvoinen elämä, sen kirkkaus ja syvyys tuntuu kiinnostavan enää vain marginaaleja. Oon tavannu tosi tinkimättömiä ukkoja ja akkoja, mutta tottahan se on, että ne on yksittäistapauksia. Eihän ne muuten olisi marginaaleja (nauraa). Mut ne tyypit, ne tekee laaja-alaista työtä hallintosektoreita piittaamatta ja mitä näitä nyt on. Päättäjät kirkolla vois herätä jo, jos meinaavat pysyä kärryillä. Ne on herättäny mutkin uudestaan näiden elämänarvotusten ihmettelyyn. Mä odotan, että ne rähisis.
Oon joutunu myös pohtimaan sitä, että jos ite ryhtyisin vastataisteluun, millaisia aseita mulla on, mitä ominaisuuksia? Oon siksi päätyny olemaan hiljaa. Vaikeneminen on ominaisuuteni. Sietäisin käyttää sitä useamminkin, mutta tuntuu, että koko ajan vaan pitää selittää enemmän ja tulkita tolloille, ja kestää se. Aivan loppumaton savotta, jossain vaiheessa alkaa pahenemaan vaan se työ, se näyttö. Mä oon kuitenkin niin kovin konkreettinen. Mä oon teko.
Eikö sinusta sitten saisi puhua?
Saa saa ja pitää, vaikka joskus tekis mieli sanoa, että riittää, kiitos. Ja onhan noita toisia, jotka hoitavat puhumispuolen, joskus liiankin kanssa ja komiasti ohi, että mä itteni siitä enää tunnistaisin. Pitäähän sitä kunnianhimoa ajattelun alueelta löytyä.
Toivon, että oon näytöilläni vahvistanu, miten tulla inhimillisemmäksi ja ihmisemmäksi. Aina sitä ei voi tuoda esiin kauniisti. Sitä viestiä ei joskus parhainkaan puhuja, kritisoija tai perässähiihtäjä saa puettua sanoiksi. Eihän mua muutoin tarvittaisikaan, jos näin olis.
No, saako sun seurassa puhua rahasta?
Saa. Se aihe on äkkiä puhuttu, jättimäisiähän ne rahamäärät ovat! Miljoonia jaossa! Kuulin tänään esimerkin, jolla valaisen asiaa lyhyesti. Taidejournalismin apurahoja anottiin vuodeksi 2015 yhteensä 151 700 euroa. Jaettavana oli 10 000 euroa! Kyseessä oli siis valtakunnallinen haku, koko Suomi. Rahaa riitti neljälle.
Täyttymys on mahdottomuus. Mutta ihmeen sitkeitä taideukkoja ja akkoja mulla on yhteistyökumppaneina, kun ne aina vaan jaksaa tätä missioiden, passioiden, intohimojen ja kärsimysten yhtälöä, vaikka kuinka niille yritetään eri virastoista sanoa, että elekää kuulkaa viittikö pelleillä!
Kyllä Aleksis Kivi teki teki töitä hyvin vaatimattomissa oloissa mun kanssa. Joo-o, teki ja tuli yhteiskunnalle lopulta todella kalliiksi (nauraa).
Onko sinulla rajoja?
Hyvä kysymys, oonhan mä resilientti, mutta kyllä mä tota joudun miettimään paljonki. Niin henkeen ja vereen oon ihmisyyden puolesta, että kyllä mun täytyy sanoa, että kyllä ne rajat jossain menee. Mutta mä en ole vain hyvää ja kaunista.
Mitä haluaisit sanoa ihailijoillesi ja yhteistyökumppaneillesi?
Voimia ja sitkoa tietty toivotan. Katkeruus ei ole meidän polttoaine, me ei kuulkaa jakseta kauaa siellä kieriskellä kukaan. Muuten me ei saada aikaan sitä, mitä meillä on oikeesti sanottavaa tästä ihmiselämästä oivalluksena ja koettuna.
Sen verran mulla on ton talouden kanssa sukset ristissä ja nykyajan lyhytnäköisyys ärsyttää, että oon mukana kaikessa siinä, millä saadaan henkinen ja sosiaalinen hyvinvointipolitiikka politiikan keskiöön! Uskaltaisko uhkailla, että jos ei nyt rupea tapahtumaan, saatte tän saakelin Taiteen kaikkiin nurkkiinne.
Taiteen tapasi Satu Olkkonen, teatteritaiteen tohtori Multialta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti