Kissanristiäisiä veronmaksajien rahoilla

Satu Olkkonen

Olen Multiaista Satoa -kulttuuritapahtumaa järjestävän yhdistyksen puheenjohtaja. Teen yhdistyksen nimiin tai hallitus tekee yhdistyksen ja tapahtuman hyväksi heittäen 1600 talkootuntia vuodessa. Välillä tehdään hyvin ja kaikki jaksaa, välillä sujuu huonommin, eikä kukaan jaksa mitään. Välillä en tiedä miksi teen, mutta tapahtuma-aikaan tiedän taas oikein hyvin. Tapahtuma-aikaan kaksisataa ihmistä joko esiintyy tai järjestelee palkatta jotain.

Paikallisen nuoren polven vahva näyttö ulottuu tapahtumassa kuvataiteista, musiikkiin ja musikaaleihin. Yhdistyksen toiminnan tarkoitus ja laatu kiinnittyvät kulttuuriseen nuorisotyöhön ja näkyy toiminnassa hyvin. Nuoret ottavat vastuuta tapahtuman onnistumisesta ja ovat valmiita tekemään ihmeitä. Työllistämme tapahtuma-aikaan kuusi nuorta kesätyöntekijää tapahtumatoimistossa ja näyttelyvalvonnassa. Työtä riittäisi, vaikka kesätyöntekijöiden määrä tai työaika tuplattaisiin. Mutta pitäisikö tästä maksaa kenellekään mitään? Miksi pitäisi? Miksi ei?

Olemme paikallislähtöinen tapahtuma, joka levittäytyy ohjelmanumeroiden mukana koko laajaan kuntaan. Tapahtuman esiintyjistä 2/3 on paikkakuntalaisia ja eivätkä muut esiintyjät tulisi vapaaehtoisvoimin järjestettyyn tapahtumaan ilman ystäviään, jotka hädin tuskin olemassa olevassa kunnassa asuvat. Joillekin se on liian paljon, toisille liian vähän. Olemme toisille liian nurkkakuntainen, toisille tapahtumamme muualta tulleet taiteilijaystävät ovat liikaa.

Ohjelmistossa on joka vuosi jotain tuttua ja tunnistettavaa, jotain uutta ja ainutkertaista ja kaikki ohjelmatarjonta ei ole jokaisen mieleen. Näin on menty kahdeksantoista vuotta. Neljällä eurolla kuntalainen saa kaksikymmentä ohjelmanumeroa, johon hän voi halutessaan osallistua ideoijana, tekijänä tai katsojana. Tai tuoda isoäitinsä tai lapsenlapsensa osallistumaan tai katsomaan. Useimmiten ohjelmanumerot ovat laadukkaita. Joillekin ongelma on liika laadukkuus, liian hyvä osaaminen, toisille ei riitä mikään.

Tapahtuma tuo kävijämäärissä lisäarvoa ja eloa paikallisille toimijoille, yhteisöille ja yrittäjille. Elvytämme kyläilykulttuuria ja piipahtamista. Kotikonsertti on siihen oikein hyvä tai yhteislauluilta kunnan laitimmaisessa nurkassa. Kulttuuritapahtumien valtakunnallisissa kävijämäärätilastoissa sijoitumme hyvin ja kaikkia kerrannaisvaikutuksia on mahdotonta mitata. Mihin kaikkeen tämä sinun mielestäsi liittyy? Vain tarpeetontanko tässä veronmaksajien rahoilla pönkitetään?

Emme hae esiintyjiä, vaan keräämme ideoita ja niitä myös kiitettävästi saamme. Pähkähulluja, joita emme toteuta missään nimessä. Pähkähulluja, jotka ovat niin hulluja, että joko heti tai ajan kanssa laitamme ohjelman vireille. Ja välillä päästää päivittelyn aiheeksi, että onko tämäkin taidetta!

Ohjelmapankissamme moni loistava ohjelmanumero on odottanut useamman vuoden hetkeään. Ohjelmapankkiin pääsee kun oma-aloitteisesti ilmaisee halunsa tehdä jotain kotiseutunsa hyväksi pyyteettä ja sidosryhmiään hyväksi käyttäen, ilmaiseksi siis. Jostakin muusta syystä kuin rahasta siis. Mitä ne muut syyt ovat? Mitä ne muut arvot ovat? Onko niitä?

Vierastan eurooppalaista uusilmiötä, kulttuurivihamielisyyttä, aivan jo siitä syystä, että jos kaikkea mitataan rahalla, tapahtumamme on lahja kotikunnallemme oman talkoopanoksemme ja useimpien esiintyjien osalta. Voisimme olla kuin taidekeskus Salmela Mäntyharjulla, mutta siihen pitäisi nähdä toiminnan arvo sekä siinä muussa että rahassa yleiskiitosten lisäksi. Taideturismistakin voisi puhua.

En näe vuosikymmenen ajan kyläjuhlamme kaksisataa ohjelmanumeroa nähneenä, että olisimme liukumassa aikaan, jossa taide kuului vain eliitille, se on joillekin ja joiltakin pois. Meitä kansalaisia kun on niin monenlaisia. Vaikka itse olen mielestäni ollut enemmän kallellaan Santeri Alkioon päin, vain vasemmistokommareiden hommaako tämä olikin?

Jos maailma on vain se, mikä koirankopin katolta näkyy, ja sen maiseman tuolla puolen kaikki on sinulta pois, niin kirjailija Juha Hurmeen terävän kynän sanoin ”sillä mittarilla kun mittaat kaikkeutta, toiseutta, samanlaisuutta, erilaisuutta, aineellista, symbolista, mennyttä, tulevaista, todistettua ja epävarmaa, niin kaikki muuttuu sinun itsesi kokoiseksi ja näköiseksi eli pieneksi ja rumaksi. Virsuksi ja torsoksi.” Siksi taide turvallisena oivaltamisen ja ymmärtämisen tapana on eettisesti kestävä tapa kasvaa itseyteen ja toiseuteen, ja avartaa sivistyspotentiaalia vielä vähän myöhemmälläkin iällä. Siitä prosessista poistutaan toivon mukaan vasta kun täältä itse kukin lähtee muutoinkin.

www.multiaistasatoa.net
https://www.facebook.com/MultiaistaSatoa

**

Satu on Multiaista Satoa ry:n puheenjohtaja ja talkoolainen, joka ei kaipaa tuontitaiteilijaa tai konsulttia kertomaan, miten taiteen hyvinvointivaikutuksia voitaisiin tapahtumassa tehostaa. Satu vaihtoi terveytensä taiteisiin kauan sitten.

It ain’t over till the fat lady signs

Hallitusohjelman mukaan taiteen ja kulttuurin saavutettavuuden parantaminen on yksi hallituksen kärkihankkeista. Todistuksena tästä uudessa valtioneuvostossa ei ole itsenäistä kulttuuriministeriä mutta toisaalta taiteen ja kulttuurin rahoitukseen ei esitetty leikkauksia. Vielä. Ei ainakaan suoraan. Hallituksen käsikassarana kulttuurirahoituksen leikkaamisessa saavat toimia kunnat, kun ne talousahdingossaan päättävät lopetetaanko kunnassa kirjasto tai museo vai lykätäänkö kulttuuriseen nuorisotyöhön satsaamista.

Taide ja kulttuuri ovat puoluepolitiikan epäaihe - näin on varsinkin nykyisten hallituspuolueiden kohdalla. Keskustan, perussuomalaisten ja kokoomuksen puolueohjelmissa taiteen ja kulttuurin paloa on turha etsiä. Erillinen kulttuuriministeri oli hallitusta muodostettaessa neuvottelukysymys ja imagojuttu, kuten Keskustan puoluesihteeri Timo Laaninen loihe lausumaan voimiensa tunnossa vaalien jälkeen. No, läpihuutojuttuhan siitä neuvottelusta tulikin. Meillä on nyt opetus- ja kulttuuriasioiden superministeriö, jota ilmeisesti yksi ministeri riittää johtamaan.

Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasosen suurimpana kivenä korkokengässä on opetuksen ja koulutuksen hallinnonalaan kohdistuvat säästöpaineet. Ministerin tekemisiä tullaan seuraamaan tarkasti juuri tällä sektorilla. On oletettavissa, että taide ja kulttuuri jäävät ministerillä vähemmälle huomiolle - nämä aiheethan eivät tuo hänelle ääniä seuraavissakaan vaaleissa. Kun ministerin huomio on kiinni toisaalla, niin taidetta ja kulttuuria kärkihankkeistavat ministeriön virkahenkilöt. Ei ole siis sattumaa, että hallitusohjelmassa mainitaan lapset ja nuoret, taiteen hyvinvointivaikutukset ja prosenttiperiaate. Näitä kärkiä kun ministeriössä on teroiteltu jo useampi vuosi kulttuuriministerien vaihtumisista huolimatta.

Lasten- ja nuortenkulttuurissa ministeriöllä oli käynnissä yli kymmenen vuotta Taikalamppu-hanke, jossa kehitettiin lasten ja nuorten taide- ja kulttuuripalveluita ja taidekasvatusmenetelmiä. Taikalamppua rahoittivat ministeriön lisäksi hankkeeseen mukaan päässeet kunnat. Hankkeen aikana muodostunut lastenkulttuurikeskusten verkosto on vastikään organisoitunut itsenäiseksi toimijaksi, jonka ytimessä on 17 keskusta, jotka ovat (verkoston nettisivujen mukaan) valtakunnallisen lastenkulttuurikeskusten tuen piirissä. Tämä verkosto ei aivan vielä kata koko valtakuntaa, joten hallitusohjelman mukaista lastenkulttuurin saavutettavuuden parantamista riittää.

Saavutettavuuden parantaminenkin tarkoittanee ainakin jossain määrin valtion rahoituksen lisäämistä. Miten onnistunee ministeri tässä tehtävässä? Kulttuuriministeri Arhinmäki halusi aikanaan, että alueellisten taidetoimikuntien jakamien lastenkulttuuriavustusten määrärahaa tuli nostaa. Näin tapahtuikin ja mm. Keski-Suomessa avustusten kokonaissumma nousi viidellä tuhannella eurolla. Tämä operaation tuli mahdolliseksi, kun sama summa vähennettiin muista apurahoista. Tällaista valtaa kulttuuriministeri pääsee käyttämään omien painotustensa läpiviemiseksi.

Kun poliittista kiinnostusta taiteeseen ja kulttuuriin ei ole, ei ole myöskään mitään syytä odottaa, että ministeriön kautta ohjautuvat rahavirrat maagisesti kasvaisivat. Niinpä ministeriössä tehdään hartiavoimin töitä, että rahoitusta voidaan osoittaa muilta hallinnonaloilta tai muilta julkisilta toimijoilta, kuten hallituksen kärkihankkeet taiteen hyvinvointivaikutuksista ja prosenttiperiaatteesta osoittavat. Niin tärkeitä ja kannatettavia kuin nämä painotukset ovatkin, niin ministeriön taloudellisesti juonikkaalla toiminnalla on kääntöpuolensa, kun taide palvelumuotoillaan välineen asemaan. Taiteella - kuten luonnollakin - on poliittista arvoa vain silloin, kun siitä saatava hyöty on mitattavissa. Ja kun ministeriö toteuttaa kärkihankkeitaan, se myös sitoo taiteen edistämisen virastoresursseja tähän työhön ja vapaan taiteen tukijärjestelmän kehittäminen jää jonkun muun tehtäväksi.

Taide selviää tästäkin vaalikaudesta. Minkäänlaisiin väliaplodeihin ei vielä ole aihetta, näytelmän tyylilajikaan ei ole vielä selvillä, käsikirjoituksesta puhumattakaan. Voimme joutua syksyn tullen todistamaan leikkauslistojen ja ”kipeiden päätösten” ennätyssatoa. Siispä meidän kannattaa nauttia koko kesä vapaasti kasvaneita ja rakkaudella kasvatettuja paikallisia taide- ja kulttuuriantimia ja lisätä siten omaa ja ympäristömme hyvinvointia. Ja puolustaa oikeuttamme huutaa tuuleen. Ja ei: otsikossa ei ole kirjoitusvihrettä.

Puhu taiteesta yksinkertaisesti, osa 3 kankkusineen ja tappeluineen

Puhu taiteesta yksinkertaisesti, osa 2

Lasillisella Taiteen kanssa

Kahvihetkestä on tovi. Taide teki aloitteen ja pyysi minut viinilasilliselle. Taide oli valmiina syväsukellukseen itseensä kohdistuvissa toimintatavoissa.

Mä toivon mun ahkerille ja ammattitaitoisille edustajilleni hyvää hallintoa vai sellaista ihmislähtöistä palveluako se olisi? Et ei semmost taidehallinnon Kela-viidakkoo, joka vie yksilöltä yhteiskuntaan osallisuuden, yhteisöllisyyden ja arvokkuuden. Sensitiivisyyttä pyydän, ei nokanvartta pitkin tuijottelua, kiitos. Ei mitään pään kallistelua, sellasta sääliä, joka tappaa. Se on se, miks täällä vielä oon. Mitä hittoa mä täällä tekisin, jos kaikki olis virkailijoita ja pankkiireja?

Älkää yrittäkö ymmärtää mua, jos se on vähääkään ylivoimaista. Mutta antakaa tehdä sitä, mitä ne osaa hyvin ja rakastaa, niillä välineillä millä ne parhaiten kommunikoi tän maailman monimuotosuutta. Se on vähän kuin ihmissuhteissa. Jos ette ymmärrä, niin ette ymmärrä, antakaa sitten vain olla.

Vesat enste! huutaa Taide ja lyö nyrkkiä pöytään. Vieruspöydästä mulkoillaan. Taide näyttää olevan kärkkäällä tuulella.

Semmone maailma, jossa bänditilan luovuttaminen nuorille, mun tuleville yhteistyökumppaneilleni on yhtä mahdotonta ja vastentahtoista kuin pakolaiskeskuksen perustaminen, jaksaa jurppia mua. Suut selittää tyhjää. Ei ne oo mua koskaan nähny, tuskin mitään kaunistakaan, koska en mä nyt ihan omassa navassa piileksi.

Ne on varmaan aina ne samat ei-onnistu -tyypit, joilta asiaa ku asiaa kysytään. Niillä on oma toimisto jossain. Ne samat tyypit toimittaa kouluille sellaisia maustepurkkeja, joiden kyljessä lukee ”pahaa”, josta sitten syytetään nirsoja kakaroita. Ne osaa hommansa oikein hyvin ne ei-onnistu, mitä-sä-oikein-luulet -tyypit.

Lapselle kunta on ensimmäinen yhteiskunta, mistä hän saa ne mallit, miten kodin ulkopuolella, tässä kulttuurissa toimitaan, miten ihmisyyttä kohdellaan ja miten siihen kasvetaan, vai kasvetaanko ollenkaan. Sitä satoa nuori sitten korjaa lopun ikäänsä tai koettaa korjata sitä.

Huonompaan on menty ja valemittareilla ratsastetaan. Kukaan ei oo voimavara, kaikki on vaan toimenpiteiden kohteita. Pitäis kai vaihtaa kaikki ihmiset uusiin.

Taide vaihtaa katseen suuntaa, hän jää tuijottamaan ikkunasta ulos liikuttuneena. Naurun kyyneleet tulevat nyt murheen laaksosta.

Mä haluaisin olla koko ajan lähempänä nuoria antamassa toivoa, et henkisen maailman käsittely, ajatusten ja tunteiden koettelu on arvokkainta. Mä sanon koko ajan nuorille, että elä arvokkaasti! Mut juhlapuheet ei auta, teot vain. Mä haluun olla vain teko. Ja mähän perhana oon, vaikka kaikki vietäs. Mikäs sen hyvän tappas?

Mun on helppo samaistua nuorisoon siitä, mitä on olla uhka ja toivo yhtä aikaa. Joku jota koko ajan säädellään niiden toimesta, jotka asioista vähiten tietävät.

Taide antaa kyynelten valua.

Et se sisäpuoli on tärkeämpää kuin ulkopuoli. Siinä kun vahvistuu, niin kestää arjen vastoinkäymiset. Paskaahan on tarjolla koko ajan, mut mä annan sen työstämiseen muodon ja välineet, et se arvokkuus olisi totta. Dignity, you know.

Oletko hädissäsi?

Ei kun mä oon vaan niin väsyny pyörittämään opetussuunnitelmiin sitä ihmisyyttä, aivan niin kuin olisin ainut! Mutta taidan olla.

En ehtinyt tehdä Taiteelle kuin yhden kysymyksen, mutta menihän tämä lasillinen tunteiden vuoristoradalla näinkin; uhoa, ärtymystä, murhetta, myötätuntoa ja taistelutahtoa tuutin täydeltä.

Vedetään kuule vanhanajan kalsarikännit joskus, niin annan sunki puhua, Taide lupaa.

Taiteen tapasi Satu Olkkonen, teatteritaiteen tohtori Multialta

Tarvitsemme vahvaa alueellista taidepolitiikkaa

Tuuleenhuutajat avasi sanaisen arkkunsa Keskisuomalaisessa 3.2.2015. Kirjoitus löytyy lehden sähköisestä arkistosta.

Rakkaudesta lajiin - valtion alueellisen taidehallinnon uudistamisen viimeisin vuosikymmen

Tuuleen huutamisen taide perustuu siihen, että huutajan sisällä on vakaumuksellinen palo oikeaksi kokemansa asiaan ja syvä velvollisuus tuoda tämä näkökulma julki ympäristön kovakorvaisuudesta huolimatta. Muistelkaamme esimerkkinä tällaisesta toiminnasta valtion taidehallinnon uudistamisprosessia kymmenen vuoden aikajänteellä ja alueellisen taiteen edistämisen näkökulmaa tässä prosessia. Joka vanhoja kaivelee, sitä muistitikulla silmään!

Opetusministeriö asetti 28.1.2005 työryhmän selvittämään alueellisten taidetoimikuntien hallinnollista asemaa. Työryhmä ehdotti loppuraportissaan määrärahan ja henkilöstöresurssien lisäämistä alueellisen taiteen edistämiseksi ja yhteistyön kehittämiseksi. Hallinnollisesti alueelliset taidetoimikunnat tulisi työryhmän mukaan liittää silloisen taiteen keskustoimikunnan yhteyteen, jolloin maahamme saataisiin muodostettua yhtenäinen taidetoimikuntalaitos. Työryhmän mukaan yhtenäinen rakenne parantaisi taiteen ja kulttuuripolitiikan sisällön yhteistä kehittämistä ja olisi myös taiteilijan ja taidekentän etu: ”Malli säilyttää alueellisten taidetoimikuntien toiminnan itsenäisyyden ja vahvistaa niiden asemaa alueellisena toimijana.” Kaksi työryhmän jäsentä jätti eriävän mielipiteen esitetystä hallinnollisen aseman uudistuksesta. Nämä kaksi pitivät luontevampana ratkaisuna alueellisten taidetoimikuntien liittämistä kiinteämmin silloisten lääninhallituksien sivistysosastoja ja niiden tehtäväkenttää. Nyttemmin tiedämme, miten lääneille, lääninhallituksille ja niiden sivistysosastoille kävi aluehallinnon uudistuksessa, joten tämä eriävä mielipide jäänee veikeäksi kuriositeetiksi isommassa tarinassa.

Alueelliset taidetoimikunnat astuivat Taiteen keskustoimikunnan yhteyteen - ja opetusministeriön hallinnon alle - vuoden 2008 alusta. Taidetoimikuntajärjestelmän 40-vuotisjuhlakirjassa keskustoimikunnan puheenjohtaja Hannu Saha kirjoittaa yhtenäisen ja kiinteän valtakunnallisen organisaation takaavan parhaiten opetusministeriön keskeisimmän taidepoliittisen tavoitteen, taiteen tasa-arvoisen saatavuuden turvaamisen. Sahan ajatuksissa taidehallinnon uudenlaisella alueellisella yhteistyöllä oli hyvät mahdollisuudet tuottaa ajan mittaan merkittäviä tuloksia. Taiteen keskustoimikunnasta oltiin muokkaamassa keskushallinnon virastoa, eräänlaista ”taiteen edistämiskeskusta” ja Saha visioi mahdollisuutta, jossa alueellisista taidetoimikunnista voisi tulla alueellisia edistämiskeskuksia, joissa tehtäisiin yhteistyötä muun aluehallinnon ja taiteen aluekeskusten kanssa.

Opetusministeriö antoi tehtäväksi vuoden 2008 lopulla selvittää tarkemmin kuinka alueellista taiteen edistämistä voitaisiin toteuttaa moniorganisatorisena yhteistyönä. Aikaa tälle työlle annettiin kaksi kuukautta. Selvitysmies Pertti Paltila teki loppuraportissaan ehdotuksia jatkotoimenpiteiksi alueellisen yhteistyön järjestämiseksi:

- alueellisen taidetoimikunnan asemaa on vahvistettava lisäämällä tehtäviä ja siirtämällä resursseja toimikuntien käyttöön

- läänintaitelijajärjestelmää on kehitettävä yhteistyössä kolmannen sektorin kanssa

- kansainvälisyyttä on lisättävä ja tehostettava alueellisessa toiminnassa

- kulttuurin ja taiteen merkitys on tunnustettava tärkeänä tekijänä valtakunnan- ja aluekehityksessä

- taidehallintoa uudistettaessa ja kehitettäessä alueellisen taiteen edistämisen edellytykset on turvattava laajalla alueellisella yhteistyöllä

- alueellisen taiteen edistämisen kehittämiseen liittyvät jatkotoimenpiteet on aloitettava välittömästi

Ministeriö oli siis kiinnostunut saamaan tietoa alueellisen taiteen edistämisen mahdollisuuksista.

Vaan kuinkas sitten kävikään? Ensimmäinen lakiesitysluonnos Taiteen edistämiskeskuksesta päästettiin lausuntokierrokselle juuri ennen juhannusta 2010. Pohjatyötä oli tehty keskustoimikunnan osa-aikaisen puheenjohtajan Berndt Arellin johdolla, seuraajansa Leif Jakobsson hyppäsi liikkuvaan junaan vuoden 2010 alusta. Lakiuudistuksen kantavana ajatuksena oli alusta asti hallinnon selkeyttäminen: mikä kuuluu luottamushenkilöiden päätäntävaltaan ja mikä virkavastuulla toimivien henkilöiden tontille. Taidehallinnon tehtäviä tarkasteltiin kuitenkin yksinomaan valtakunnallisen taidehallinnon näkökulmasta. Alueellisten taidetoimikuntien tilan arviointi oli jätetty tyystin tekemättä ja mm. toimikuntien toteuttama laaja projektitoiminta ja siitä päättäminen huomioimatta. Lakiesitys sai lausuntokierroksella täystyrmäyksen ja kulttuuriministeri Stefan Wallin teki syksyllä 2010 ainoan mahdollisen ratkaisun: lakiuudistus palautettiin valmisteluun toteutettavaksi seuraavalla hallituskaudella. Hämeen taidetoimikunnan pääsihteerin Saara Tiuraniemen aikalaistodistuksen lokakuulta 2010 voi lukea täältä: http://www.kiiltomato.net/maalaisserkun-lakiuudistuskommentti/

Alkoi siis viimeinen vääntö saattaa lakiuudistus jengoilleen. Jengat olivat kuitenkin täysin erilaiset, kun niitä katsottiin keskushallinnon ja alueellisen hallinnon näkökulmasta. Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki nimitti muutoskokiksi Taiteen keskustoimikuntaan Piia Rantala-Korhosen vuoden 2012 alusta. Hän johti muutostyötä vakaalla byrokraatin otteella. Edellistä lakiesitystä oli hapatettu pienessä piirissä, uudessa prosessissa maalaisserkkuja kyllä juoksutettiin isolla kirkolla eri työryhmissä, selvityksiä ja lausuntoja sai edelleen antaa, mutta tämä ei kuitenkaan poistanut sitä tosiasiaa, että hallintoa haluttiin ”virtaviivaistaa” valtakunnan tason tehtävien mukaan. Samalla mitätöitiin suurin osa alueellisen taiteen edistämisen operatiivisesta puolesta, mm. alueiden omat kehittämisprojektit ja taiteilijaresidenssit. Valmistelutyössä sivuutettiin kaikki aiemmat visiot vahvoista alueellisista taidetoimikunnista, puhumattakaan niiden yhteyteen koottavista taiteen edistämisen verkostoista.

Valmistelutyö näyttäytyi alueilla melkoisena vuoristoratana, esimerkiksi uuden organisaation rakenne eli loppuun asti. Viimeisen puolen vuoden aikana Keski-Suomea oltiin yhdistämässä sopuisasti Pohjois-Savon kanssa, kesälomien jälkeen tuli tieto, että Keski-Suomi säilyykin itsenäisenä toimipisteenä ja jopa niin, että suunnitelmissa oli yksi virka lisää. Loppuvuodesta tuulet olivat kääntyneet ja Keski-Suomeen jäisikin vain yksi suunnittelijan virka, mikä olisi tarkoittanut sivutoimipisteen asemaa uudessa organisaatiossa. Taidetoimikunnan perinteiset pikkujoulut 11.12.2012 vietettiin hieman apeissa, joskin hersyvän mustan huumorin värittämissä tunnelmissa. Maagisesti tilanne palautui vielä saman viikon aikana ennalleen: lakiesityksessä Keski-Suomi sai pitää aluetoimipisteensä palvelemassa alueensa taiteilijoita ja taideyhteisöjä sekä jatkaa alueensa taiteen kehittämistä taidetoimikunnan luottamushenkilöiden kanssa. Tai miten sen nyt ottaa.

Laki Taiteen edistämiskeskuksesta astui voimaan 1.1.2013. Kaikkia lakiesityksiä ei tällä hallituskaudella maalinsa asti, joten eräänlaisesta saavutuksesta on siis kyse. Uudet alueelliset taidetoimikunnat aloittivat työnsä myöhemmin keväällä. Laki määrittelee alueiden luottamushenkilöiden toimenkuvaksi päättää vertaisarviointiin perustuvista taiteilijoille, taiteilijaryhmille ja yhteisöille myönnettävistä apurahoista ja palkinnoista alueellaan, osallistua asiantuntijaelimenä keskuksen taiteeseen liittyvään strategiatyöhön ja antaa asiantuntijalausuntoja. Aluetoimipisteiden hallintohenkilöstö edistää alueellaan taidetta kansallisesti ja kansainvälisesti, edistää kulttuuria kansallisesti ja kansainvälisesti niiltä osin kuin se ei kuulu toisen viranomaisen tehtävään, edistää taiteilijoiden kansallisia ja kansainvälisiä työskentelyedellytyksiä ja vastaa alueellisen taidetoimikunnan hallinnosta sekä niille kuuluvien asioiden valmistelusta, päätösten esittelystä ja toimeenpanosta. Taloudellisimmillaan tämä työ pystytään tekemään vuosittain kahdella tai kolmella kokouksella. Aikaahan ei tarvitse enää tuhlata alueen taide- ja kulttuurielämän tilan pohtimiseen, alueellisen taiteen edistämisen strategian miettimiseen tai uusien aluelähtöisten kehittämisprojektien toteuttamiseen. Taidetta edistetään keskushallinnon suurten linjojen ja teemojen mukaan ja maalaisserkuille tuntuu edelleen jäävän sopeutujan osa.

Laki Taiteen edistämiskeskuksesta valmisteltiin rakkaudesta lajiin. Harmi, että tuo laji oli taiteen sijasta byrokratia. Taide jää eloon tästä huolimatta: se on itseään ruokkiva, jatkuvasti uudistuva avoin järjestelmä ja olisi ollut mitä mainioin kumppani kehittämään uudenlaista hallintotapaa maassamme. Nostamme hattua niille taidehallinnon virkahenkilöille, jotka edelleen jaksavat pitää ääntä alueellisen taiteen edistämisen puolesta, etsivät uusia tapoja edistää taidetta ja kulttuuria yli keinotekoisten hallintorajojen ja ovat valmiita keskustelemaan taiteen tekemisen ja harrastamisen tärkeydestä viraston seinien ulkopuolella. Se onkin ainoa tapa toimia - taidetta edistetään vain laajan ja ennakkoluulottoman organisaatiorajat ylittävän yhteistyön kautta. Tämän kehitystyön veturin paikka on vapaana. Pyhä Byrokratius ei tunnu olevan tehtävästä kiinnostunut. Taiteen alueellinen kehittäminen onkin vaarassa jäädä tyhjiöön. Tyhjiössä ei kanna edes tuuleen huutajan ääni.

Tuuleenhuutajien psta

Ilkka Kuukka

Keski-Suomen taidetoimikunnan vimeinen pääsihteeri

Puhu taiteesta yksinkertaisesti, osa 1

Kahvihetki Taiteen kanssa

Miten menee, Taide?

Oon viettäny tässä hiljaiseloa, katsellu ympärilleni, vaiennu ja vetäytyny, kun musta puhutaan. Perhana kun kunnon metsiin ei oikein enää pääse vetäytymään, kun niitä ei ole. Nää kahvilat on toiseks paraita mietiskelypaikkoja.

Mistä moinen vetäytymismieliala?

Musta puhutaan paljon, mutta enimmäkseen ohi sisällön esimerkiksi tän brändäyksen kustannuksella. Ja nykyisin yhä enemmän näiden hyvinvointivaikutusten, nää on alkanu mua jo vähän naurattamaan. Ei hetken rauhaa.

Tympiikö?

Joo, vähän. Viihdyn siksi marginaalissa. Ihmisarvoinen elämä, sen kirkkaus ja syvyys tuntuu kiinnostavan enää vain marginaaleja. Oon tavannu tosi tinkimättömiä ukkoja ja akkoja, mutta tottahan se on, että ne on yksittäistapauksia. Eihän ne muuten olisi marginaaleja (nauraa). Mut ne tyypit, ne tekee laaja-alaista työtä hallintosektoreita piittaamatta ja mitä näitä nyt on. Päättäjät kirkolla vois herätä jo, jos meinaavat pysyä kärryillä. Ne on herättäny mutkin uudestaan näiden elämänarvotusten ihmettelyyn. Mä odotan, että ne rähisis.

Oon joutunu myös pohtimaan sitä, että jos ite ryhtyisin vastataisteluun, millaisia aseita mulla on, mitä ominaisuuksia? Oon siksi päätyny olemaan hiljaa. Vaikeneminen on ominaisuuteni. Sietäisin käyttää sitä useamminkin, mutta tuntuu, että koko ajan vaan pitää selittää enemmän ja tulkita tolloille, ja kestää se. Aivan loppumaton savotta, jossain vaiheessa alkaa pahenemaan vaan se työ, se näyttö. Mä oon kuitenkin niin kovin konkreettinen. Mä oon teko.

Eikö sinusta sitten saisi puhua?

Saa saa ja pitää, vaikka joskus tekis mieli sanoa, että riittää, kiitos. Ja onhan noita toisia, jotka hoitavat puhumispuolen, joskus liiankin kanssa ja komiasti ohi, että mä itteni siitä enää tunnistaisin. Pitäähän sitä kunnianhimoa ajattelun alueelta löytyä.

Toivon, että oon näytöilläni vahvistanu, miten tulla inhimillisemmäksi ja ihmisemmäksi. Aina sitä ei voi tuoda esiin kauniisti. Sitä viestiä ei joskus parhainkaan puhuja, kritisoija tai perässähiihtäjä saa puettua sanoiksi. Eihän mua muutoin tarvittaisikaan, jos näin olis.

No, saako sun seurassa puhua rahasta?

Saa. Se aihe on äkkiä puhuttu, jättimäisiähän ne rahamäärät ovat! Miljoonia jaossa! Kuulin tänään esimerkin, jolla valaisen asiaa lyhyesti. Taidejournalismin apurahoja anottiin vuodeksi 2015 yhteensä 151 700 euroa. Jaettavana oli 10 000 euroa! Kyseessä oli siis valtakunnallinen haku, koko Suomi. Rahaa riitti neljälle.

Täyttymys on mahdottomuus. Mutta ihmeen sitkeitä taideukkoja ja akkoja mulla on yhteistyökumppaneina, kun ne aina vaan jaksaa tätä missioiden, passioiden, intohimojen ja kärsimysten yhtälöä, vaikka kuinka niille yritetään eri virastoista sanoa, että elekää kuulkaa viittikö pelleillä!

Kyllä Aleksis Kivi teki teki töitä hyvin vaatimattomissa oloissa mun kanssa. Joo-o, teki ja tuli yhteiskunnalle lopulta todella kalliiksi (nauraa).

Onko sinulla rajoja?

Hyvä kysymys, oonhan mä resilientti, mutta kyllä mä tota joudun miettimään paljonki. Niin henkeen ja vereen oon ihmisyyden puolesta, että kyllä mun täytyy sanoa, että kyllä ne rajat jossain menee. Mutta mä en ole vain hyvää ja kaunista.

Mitä haluaisit sanoa ihailijoillesi ja yhteistyökumppaneillesi?

Voimia ja sitkoa tietty toivotan. Katkeruus ei ole meidän polttoaine, me ei kuulkaa jakseta kauaa siellä kieriskellä kukaan. Muuten me ei saada aikaan sitä, mitä meillä on oikeesti sanottavaa tästä ihmiselämästä oivalluksena ja koettuna.

Sen verran mulla on ton talouden kanssa sukset ristissä ja nykyajan lyhytnäköisyys ärsyttää, että oon mukana kaikessa siinä, millä saadaan henkinen ja sosiaalinen hyvinvointipolitiikka politiikan keskiöön! Uskaltaisko uhkailla, että jos ei nyt rupea tapahtumaan, saatte tän saakelin Taiteen kaikkiin nurkkiinne.

Taiteen tapasi Satu Olkkonen, teatteritaiteen tohtori Multialta